Vuosi 1942. Tarina alkaa Pariisin Montmartren idyllisistä pihapiireistä. Juutalaiset lapset on pantu koulussa pitämään takeissaan keltaista tähteä. Osa aikuisista vähättelee asiaa. Rasistit ovat tyytyväisiä. Weismannin perhe on tähän saakka jaksanut pitää päänsä pystyssä miehityksestä ja puutteesta huolimatta. Samaan aikaan virastojen uumenissa: Ranskan poliisi valmistelee saksalaisten miehittäjien vaatimuksesta massiivista ratsiaa. Päämääränä on toimittaa juutalaiset leireille.

Tarinan keskeistä henkilöä, nämä tapahtumat kokenutta Joseph Weismannia haastateltiin 1995. Hän arveli vielä silloin, ettei tätä tarinaa uskallettaisi koskaan kertoa. Ohjaaja Rose Bosch sanoo, että elokuva oli pakko tehdä, jotta eräs Ranskan sodan ajan synkeimmistä tapahtumista tulisi päivänvaloon.

Heinäkuun 16. päivä, 1942, Vichyn hallituksen ja pääministeri Pierre Lavalin siunauksella, Ranskan poliisi raastaa oman maansa kansalaiset keskellä yötä kodeistaan. 13.000 juutalaista kootaan pyöräilystadionille. Helle paahtaa rakennusta, jossa ei ole alkeellisiakaan edellytyksiä pitää tuollaista joukkoa päiväkausia. Mukana on yli 4.000 lasta. Ranskalainen lääkäri (osassa Jean Reno) saa mahdottomassa tilanteessa avukseen sairaanhoitajan (Melanie Laurent). Kaksikko seuraa vapaaehtoisesti juutalaisia kokoamisleirille. Juutalaisilta riistetään loputkin mukaan tulleesta omaisuudesta, perheenjäsenet erotetaan toisistaan, vangit näännytetään puutteeseen ja nälkään, ja lähetetään sitten tuhoamisleirille.

Hitlerin vaatimus oli saada 25.000 juutalaista vangittua tuossa ratsiassa. Tavalliset pariisilaiset auttoivat henkensä uhalla ystäviään ja naapureitaan, niin että monet pelastuivat. Virallinen, miehittäjiä kumartanut Ranska on yrittänyt pyyhkiä nämä tapahtumat historiasta. Elokuvan tekijöillä on valokuvia, joista De Gaullen hallitus on sodan jälkeen retusoinut pois vartijoina toimineet ranskalaiset santarmit. Elokuvasta tuli Ranskassa ilmiö ja valtava puheenaihe, miljoonat näkivät sen.

Suuri osa tarinasta nähdään tapahtumien syövereihin joutuneiden lasten silmin. Heidän mukanaan tarina on myös kestettävissä. Se on pakko kestää. Sillä osa heistä selvisi. 5-vuotiasta Nonoa esittävät kaksoset Mathieu ja Romain De Concetto. 11-vuotiasta Jo´ta esittää Hugo Leverdez.

Elokuva perustuu nuo tapahtumat eläneen, nyt 80-vuotiaan Joseph Weismannin kokemuksiin. Hän pakeni toisen pojan kanssa kokoamisleiriltä ja selvisi sodasta, mutta ei pystynyt vuosikymmeniin puhumaan kokemastaan. Auschwitzista selvinnyt Simone Veil sai Weismannin vihdoin julkisuuteen, kertomaan tarinansa elokuvantekijöille ja tiedotusvälineille. ”Kun puhun siitä, se tukahduttaa minua, minä tukehdun. Mutta tämä tarina on kerrottava tämän päivän nuorille. Sillä juuri he kirjoittavat huomisen historian”.