Tämä teksti perustuu Koulukinon Suomen Kulttuurirahaston tuella järjestämissä nuorten käsikirjoitusryhmissä saatuihin kokemuksiin. Ryhmissä tutkittiin erityisesti sitä, miten saada osallistujat keskustelemaan omasta työstään sen eri vaiheissa ja miten oppia antamaan ja vastaanottamaan palautetta. Vaikka tässä tekstissä puhutaan kirjoittamisesta, luotuja käytäntöjä voi vapaasti soveltaa myös muuhun taiteelliseen toimintaan ja sen suunnitteluun. Toivomme, että käytännön vinkit voivat olla osaltaan tukemassa kuuntelevan ja toista kunnioittavan puhekulttuurin sekä elokuvan että muiden taideharrastusten parissa. 

Käytännöt on jaoteltu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa käydään läpi käytännön vinkkejä ohjaajalle turvallisemman palautetilanteen luomiseksi. Toisessa osassa käydään läpi esimerkki näissä työpajoissa käytetystä palautemallista ja esitetään konkreettisia työtapoja palautetilanteen ohjaamiseksi.  

Omien ideoiden ja keskeneräisten töiden jakaminen on usein iästä riippumatta vaikeaa, tai vähintäänkin jännittävää. Aivan pienet lapset saattavat jakaa asioita luontevasti, mutta teini-iän lähestyessä kynnys nousee. Samalla käsitellyt teemat muuttuvat monimutkaisemmiksi ja henkilökohtaisemmiksi. Usein taideharrastuksessa suuri hetki on oman työn jakaminen muille esityksen tai näyttelyn muodossa. Omaa tekemistä ja ajattelua eteenpäin vievän palautteen antaminen ja vastaanottaminen eri vaiheissa prosessia on kuitenkin taito, joka voi tehdä sekä omasta prosessista että ryhmän toiminnasta rikkaampaa.  

Kun idean pyrkii kommunikoimaan muille, sen joutuu ajattelemaan pidemmälle ja muotoilemaan tarkemmin. Silloin ajatus usein selkeytyy samalla itsellekin. Samalla saa kuvan siitä, välittyykö muille se, mitä itse pitää itsestään selvänä – ja jos ei, miten viestiä tai ajatusta saisi vahvistettua niin, että toivotut asiat saadaan välitettyä työn lopulliselle yleisölle? Lisäksi voi saada kokonaan uusia ajatuksia, löytää ideastaan vahvuuksia, jotka muuten jäisivät huomaamatta ja saada lisää itsevarmuutta sekä taiteen teossa että ryhmän jäsenenä toimimisessa. Mutta miten jakaa taideharrastuksessa keskeneräisiäkin tarinoita ja ideoita niin, että kokemus todella on positiivinen kaikille?  

Elokuvaharrastuksessa, joka tässä toimii esimerkkinä, tehdään asioita ryhmätyönä, ja myös ideoiden kehittäminen ja niistä keskusteleminen yhdessä on tärkeä osa prosessia. Tässä esiteltyjä palautteenantokäytäntöjä kehitettiin Kulttuurirahaston tukemissa nuorten käsikirjoitusryhmissä, joissa niitä laatimassa olivat dramaturgi Juho Keränen ja elokuvakäsikirjoittaja Katri Myllyniemi, sekä tämän kirjoittaja Valentina Mäntylä Koulukinolta. Tässä joitain ryhmän aikana tehtyjä havaintoja. 

Yleisiä ohjeita ryhmän vetäjälle 

1. Muista turvallisemman tilan säännöt 

Pohjan onnistuneelle palautteenannolle luo turvallinen ryhmätilanne. Turvallisemman tilan säännöt takaavat osallistujille sen, että olette yhdessä sitoutuneet rakentamaan tilaa, jossa osallistujat saavat olla ja tulla kuulluksi omista lähtökohdistaan. Turvallisempaan tilaan pyrkiminen on pyrkimistä tilaan, jossa ei toisteta yhteiskunnan syrjiviä valtarakenteita. Tämä vaatii ryhmältä selkeitä, yhdessä sovittuja sääntöjä ja avointa keskustelua, ja ohjaajalta aktiivista pyrkimystä tilanteessa vallitsevien hierarkioiden lukemiseen ja niiden purkamiseen tilanteen ja keskustelun fasilitoinnissa. 

Keskustelussa valtarakenteet vaikuttavat siihen, ketkä saavat tilaa ja äänensä kuuluviin. Turvallisempaan tilaan pyrkivän ryhmän sääntöjä mietittäessä on tärkeää käydä keskustelua myös siitä, miten antaa kaikille tilaa ja mahdollisuus osallistua itselleen parhaalla tavalla. Ryhmässä, jonka osallistujat sitoutuvat kunnioittamaan muita ja voivat luottaa muiden sitoutuvan kunnioittamaan heitä, on myös palautekeskustelulle hyvät lähtökohdat. Ne eivät kuitenkaan synny itsestään, vaan vaativat aktiivista sanoittamista ja toteuttamista. (Hyvä perehdytys turvallisempaan harrastustoimintaan löytyy esim. Oranssi ry:n julkaisemasta Turvallisesti mukana -oppaasta.)   

2. Sanoita prosessia ja ohjaa tilannetta 

Niin muiden tekstien kommentointi kuin kommenttien vastaanottaminenkaan eivät tapahdu itsestään, vaan molemmat ovat taitoja, joita pitää aktiivisesti harjoitella. Kerro osallistujille, mistä palautteen annossa on kyse; kyseessä ei ole kritiikki, vaan mahdollisuus saada uusia oivalluksia omasta työstä ajattelemalla sitä yhdessä muiden kanssa. Jännittämisestä on hyvä puhua, ja ohjaajana voit jakaa myös omia kokemuksia siitä, miten olet joskus jännittänyt palautetta – tai vieläkin jännität. 

Alusta palautetilanne selkeästi, kerro mitä odotetaan ja miten tilanteessa toimitaan – ja muistuta osallistujia tästä tarvittaessa. Palautteenantoon käytettävä aika kannattaa rajata selkeästi ja reilusti. Kellon voi laittaa soimaan vaikka minuuttia ennen seuraavaa palautetta, jotta kesken oleva ajatus ehditään ilmaisemaan loppuun mutta ei käy niin, että viimeisenä olevat saavat aikataulusyistä vähemmän huomiota kuin aiempana olevat.  

Palautekeskustelu tarvitsee ohjaamista, ohjeistusta ja välillä myös puheenvuorojen jakamista. Jos keskustelu lähtee spontaanisti, vetäjän vastuulla on huolehtia siitä, että tilaa jää myös niille, jotka eivät välttämättä lähde heti alussa keskustelemaan. Tilan käyttämiseen ei voi kuitenkaan pakottaa. Usein kuitenkin toimiva metodi on varmistaa, että kaikki sanovat jotain, ja pitää vain sanomisen kynnys mahdollisimman matalana. Näin vähemmän harjaantuneetkin keskustelijat saavat tilaisuuden harjoitella palautteen antamista. Jos oletuksena on, että jokainen puhuu vuorollaan jotain, energiaa säästyy sen pohtimiselta ”sanonko vai en”. Palautteita ei arvoteta; pitkällinen, perusteltu käsitteellinen analyysi ja ”oon samaa mieltä kun toi edellinen” ovat molemmat täsmälleen yhtä arvokkaita. 

3. Mikään teksti tai sen osa ei ole ”hyvä” eikä ”huono”. 

Tämä vaatii jonkin verran opettelua, ja siitä on syytä puhua ennen palautteen antoa. Selkeintä on tehdä yhteinen sopimus siitä, että sanoja ”hyvä” ja ”huono” ei kerta kaikkiaan käytetä palautteen yhteydessä. Sopimuksen noudattamisesta pitää myös muistuttaa, sillä sen opettelemiseen kuluu aikansa. Jos joku aluksi sanoo jommankumman sanan, tähän kannattaa tarttua, ja muistuttaa: sovittiin yhdessä, että näitä ei käytetä, miten sanoisit mikä tekstissä sulle toimi ilman että sanot ”se oli hyvä”? Tämä haastaa myös tarkempaan ajatteluun, kun puhuja joutuu miettimään, miten sanoa asia turvautumatta yleiseen hyvyyteen tai huonouteen. Tämä voi pelastaa moneltakin informaatioarvoa sisältämättömältä ”ihan hyvä” -kommentilta. 

4. Palaute ei ole syyte, eikä siihen tarvitse aina vastata.  

Palautteen saajalle on usein luontevaa vastata palautteeseen. Välillä palautteeseen vastaaminen voi olla hyvinkin dialogista ja auttaa palautteen saajaa sanallistamaan omia ajatuksiaan ja ideoitaan. Näin ei kuitenkaan aina ole.  Monesti ihmiset myös tulkitsevat palautetilannetta niin, että heiltä odotetaan vastaamista ja ”työnsä puolustamista”, mikä voi olla intensiivistä ja stressaavaa. Se ei ole hedelmällinen lähtökohta palautteen vastaanottamiselle, ja saattaa lisäksi luoda turhia vastakkainasetteluja keskusteluun. Palautteen saajan voi myös olla vaikea saada kaikkea hyötyä keskustelusta, jos hän keskittyy jo miettimään, miten vastata.  Antamalla palautteen vastaanottajalle mahdollisuus vain kuunnella muiden ajatuksia työstään ja tehdä vaikka muistiinpanoja voidaan tarjota hänelle mahdollisuus prosessoida keskustelua ilman painetta reagoida nopeasti tai olla sanavalmis, mikä voi osaltaan vähentää palautetilanteen jännittävyyttä. 

Myös tämä kohta vaatii ohjeistamista ja johdonmukaisuutta. Jos vetäjä päättää ottaa mukaan tilanteita tai käytäntöjä, joissa palautteen saaja ei vastaa suoraan palautteeseen, tämä pitää kertoa kaikille osallistujille ennen palautetilannetta – ja sen noudattamista pitää valvoa. Tämä voi parhaimmillaan tukea sitä, että palautteenanto nähdään teksteistä keskusteluna ja palveluksena palautteen saajalle. Tässäkin yhteydessä korostuu palautteen antajien ohjaaminen lempeään ja asiakeskeiseen viestintään.  

5. Keskustelkaa myös maailmasta teoksen ympärillä 

Erityisesti tarinaa kertoessa hyödyllinen turvallisemman tilan sääntö on se, että puhutaan kunnioittavasti aroista aiheista, sillä ne voivat olla jollekin henkilökohtaisia. Tämän voi liittää myös laajempaan teoksen viestin pohtimiseen ja ryhmässä voidaan miettiä sitä, millaista maailmaa haluamme tarinoillamme ja teoksillamme luoda. Ongelmakohdan tullessa vastaan keskustelussa ei koskaan tuomita ketään kirjoittajaa ihmisenä, mutta ongelmalliset asiat on hyvä nostaa suoraan ja lempeästi mietittäväksi kysymysmuodossa: mitä ajattelisit elokuvan sanovan ihmiselle, jolle tuossa esitetty asia on parhaillaan osa elämää? Onko se asia, jonka haluaisit tälle ihmiselle sanoa? Lempeä haastaminen, yhdessä ajatteleminen ja ohjaajan valmiudet puhua myös yhteiskunnallisesta kehyksestä jossa liikutaan ovat tärkeitä, ja tämän kaltaiset keskustelut voivat olla kaikille osapuolille todella antoisia. 

Esimerkki palautemallista

Itse palautteenantoon on monia tapoja, mutta mitä nuorempi ryhmä ja mitä uudempi asia heille on, sitä enemmän tilannetta kannattaa ohjata. Vetäjän on hyvä pitää mielessä, että tässä kuten kaikkien uusien asioiden opettelussa, yksinkertaiset ja selkeät tehtävänannot, selkeät siirtymät ja riittävä toisto on tärkeää.  

Tällä metodilla etenimme tämän jutun innoittaneissa käsikirjoitusryhmissä: 

Kaikki olivat ympyrässä, joko niin että tuolit nostettiin keskelle lattiaa ympyrään tai sitten istuttiin saman ison pöydän ääressä. Palautekierroksille oli tietty aika, joka kerrottiin osallistujille etukäteen, ja ne myös ajastettiin huolellisesti. Vetäjät istuivat ringissä tai pöydän ääressä sekaisin osallistujien kanssa, ja osallistuivat palautekierroksiin ja keskusteluihin myös omana itsenään tilanteen fasilitoimisen lomassa.  

Aluksi käsikirjoituksen kirjoittajan teksti luettiin ääneen. Kirjoittajat saivat itse valita, tahtoivatko he valita muita ryhmäläisiä rooleihin lukemaan käsikirjoitustaan vai lukivatko he käsikirjoituksen itse. Tämän jälkeen: 

1. Ensin otetaan hetki aikaa omille tunteille. Nämä kuuluvat vain kokijalle, eivät tekstin vastaanottajalle. Tekstin herättämät tunteet kirjoitetaan lapulle tai kännykälle ulos itsestä, eikä niitä jaeta kenenkään kanssa. Usein samalla herää ajatuksia ja muitakin oivalluksia tekstistä, mutta tätä ei korosteta tässä vaiheessa. Niiden aika on seuraavaksi. 

2. ”Minulle toimi” -kierros. Rajoitetun ajan käydään läpi sitä, mikä itselle toimi tekstissä. ”Mulle toimi se auringonpaiste siinä kiviseinällä”, ”mulle toimi se miten se sisko oli niin ilkeä sille”…”Hyvä” -sanaa ei käytetä, vaan olennaista on löytää asioita, jotka kuulijalle tarinassa tai sen maailmassa toimivat. Tämä säästää myös omituisilta tulkinnoilta; voisi olla hassu sanoa, miten oli ”hyvä kun se sisko oli niin ilkeä sille”, vaikka ilkeä sisko olisikin tarinan kannalta erityisen toimiva ratkaisu. 

3. ”(tästä näkökulmasta) olisin kaivannut” -kierros. Tämän kierroksen aikana on tarkoitus kertoa, mitä kaipasi tekstiin – tietystä näkökulmasta. Näkökulman mukana pitäminen on oleellista, ja palauteen vastaanottajia kannattaa ohjata pitämään se myös mielessä. Näkökulman ei tarvitse olla palautteenantajan oma, mutta sen pitää olla linjassa palautteen kanssa, ja näkökulma auttaa hyväksymään tai hylkäämään palautteen. Jos palaute esimerkiksi kuuluu ”toimintaelokuvien ystävänä olisin kaivannut enemmän räjähdyksiä”, vastaanottaja voi joko todeta, että totta, muutama räjähdys lisää tekisi kyllä terää – mutta jos häntä kiinnostaa kirjoittaa tekstinsä vaikka vakavaksi ihmissuhdedraamaksi, palaute voi auttaa terävöittämään tekstiä siihen suuntaan, ja miettimään, miten kommunikoida tyylilaji lukijalle niin, että innokkainkin toimintaelokuvien ystävä huomaa, että ollaan aivan eri genren parissa.   

4. Avoimet kysymykset. Tällä kierroksella tekstin lukijalle esitetään avoimia kysymyksiä, joihin vastaamalla hän saa tilaisuuden avata ja kuvitella luomaansa maailmaa pidemmälle ja syvemmin. Kysymyksiä esitetään nimenomaan tarinan tasolla: ”Miksi se äiti ei kertonut mitä purkissa on? Mitä siinä viestissä luki, jonka se sai? Mistä se päähenkilö tuli, kun se oli niin paljon myöhässä koulusta?”. Palautteensaaja voi vastata kysymyksiin myös ”en tiedä”. 

Lisäksi suosituiksi osoittautuivat yhteiset aivoriihet. Nämä saattoivat toimia vaihtoehtona palautteelle, jos kirjoittajalla oli jokin kohta, joka hänelle oli erityisen vaikea. Tällöin hän sai sanoittaa kohdan, ja sen jälkeen vetäjä auttoi tarvittaessa tarkentamaan kysymyksenasettelua. Sen jälkeen ryhmä sai keksiä (jälleen rajoitetun ajan, esim. 5min) mahdollisimman paljon mahdollisimman erilaisia ratkaisuja kyseiseen ongelmakohtaan. Tarkoituksena oli tarjota paljon materiaalia, josta kirjoittaja voi sitten valita itseään palvelevan idean. 

Käsikirjoitusryhmäläisten loppupalautteessa palautekeskustelut nousivat vahvasti esiin. Pidin erityisesti –kohdassa moni totesi, miten “oli hyvä harjoitella palautteen antoa ja vastaanottamista”, ja yksinkertaisesti, että “palautekeskusteluissa oli mukavaa”. Toivommekin, että näiden vinkkien avulla yhä useampi lapsi ja nuori pääsee opettelemaan omasta työstään ja omista ajatuksistaan keskustelemista yhdessä muiden kanssa tilanteessa, jossa sana “palaute” ei herätä kauhunväristyksiä vaan tarkoittaa ajatusten jakamista ja miellyttävää hetkeä muiden kanssa. 

Teksti: Valentina Mäntylä 
Kuvat: Valentina Mäntylä ja Katri Myllyniemi