keyboard_arrow_up
menu
SV | EN | RU
SV | EN | RU

Trilleri on ajoituksen ja leikkauksen taidetta, harkittuja kuvakulmia, kamera-ajoja ja merkityksillä ladattuja kuvia.

Jännityksen tekniikat ovat olennainen osa elokuvan kieltä. Elokuvakerronta on aina sen alkuajoista alkaen käyttänyt jännitystä tarinan kuljettamisessa: milloin jännitystä on luotu mykkäelokuvan hurjissa tempuissa, saksalaisen ekspressionismin tummina väreilevissä tarinoissa, klassisen westernin kaksintaistelukohtauksissa tai jopa romanttisessa draamassa.  
 
Trilleri juontaa juurensa kirjallisuuteen – kuten moni muukin elokuvan käyttöön päätynyt genre. Trilleri kuitenkin väistää puhtaan lajityypin määritelmän, sillä se usein sisältää myös muita elokuvan lajeja tai alalajeja – tai käy adjektiivintapaisena määrittelynä elokuvalle. Rikoselokuva tai film noir, seikkailuelokuva, science fiction tai vakoilujännäri voi olla trilleri. Voimme puhua myös poliittisesta trilleristä, jopa ihmissuhdetrilleristä.  
 
Esimerkiksi tänä päivänä ihannoitu, tummien sävyjen film noir "alkoi väljänä, adjektiivisena lisätyylinä" ja vakiintui vasta vuosikymmenten saatossa siksi "substantiiviseksi genreksi", jollaisen me tunnemme. Uusi genre formuloitiin vuonna 1946 kirjoitetussa artikkelissa. Toisin sanoen, meidän tuntemamme film noir -klassikot ovat sisältäneet aiemmin myös toisen genreasemoinnin: Nainen ilman omaatuntoa (1944) tunnistettiin murhamelodraamaksi, Hyvästi kaunokainen (1944) trilleriksi ja Nainen ikkunassa (1944) porvarilliseksi tragediaksi.  
 
Miten siis määritellä trilleri? Sanotaan, että pohjimmiltaan rikoselokuvan ja trillerin ero on siinä, että rikoselokuvassa tärkeintä on löytää syyllinen ja motiivi tehtyyn rikokseen, trillerissä taas pyritään estämään rikosta tapahtuvaksi – tai toisen rikoksen tapahtumista. Rikos- ja dekkarigenressä rikos on yleensä tapahtunut elokuvan alussa ja elokuvan aika käytetään tapauksen selvittelyyn. Trillerissä rikos tapahtuu vasta elokuvan loppuvaiheilla.  
 
Puhekielessä käytämme trilleriä väljästi, parhaimmillaan jopa jännittävä jääkiekkoottelu voi olla trilleri. Vaikka trilleriä onkin vaikea tiukasti määritellä, jokaisella meistä on joku käsitys siitä millaisesta elokuvasta tai kirjasta on kyse silloin kun puhutaan trilleristä. Tähän tuttuuteen perustuu myös Hollywoodin genre-elokuvien tuotantorakenne ja lajityypin odotushorisontti.

Genren standardit ja sekoitukset

Rick Altman luettelee kirjassaan Elokuva ja genre, että useimmat genretutkijat käsittelevät tulkintaprosessia nojautuen tuttuihin oletuksiin lajikierrosta: 
a. genre-elokuvat ovat standardikaavalla massatuotettuja; 
b. tuottajat identifioivat jokaisen elokuvan systemaattisesti ainoastaan yhteen genreen; 
c. levittäjät ja esittäjät kunnioittavat ja vaalivat tuottajan elokuvalle antamaa genreidentiteettiä; 
d. kuluttajat valitsevat elokuvat samaisen identiteetin perusteella; 
e. katsojat seuraavat jokaisessa genreelokuvassa yhtä ainoaa genrevihjeiden reittiä kyseenalaistamalla sitä; 
f. kriitikot tunnistavat muiden katsojien lailla oikein jokaisen elokuvan genre-identiteetin. 
 
Altmanin mukaan tällainen raamittelu on liian yksinkertaistava. Hän toteaakin, että useimmat niistä elokuvista, jotka nykyään assosioidaan tiettyyn genreen, tuotettiin joko ennen genrenormien vakiintumista tai olemassa olevan genre-paradigman 
vastaisesti. Studiot eivät myöskään samaista yksittäistä elokuvaa tiettyyn genreen vaan päinvastoin panostavat siihen, että laajoja katsojamassoja tavoitellessaan elokuvat voitaisiin implisiittisesti identifioida mahdollisimman moneen genreen.  Nykyelokuvat käyttävät usein intertekstuaalisia viittauksia ja alleviivaavat lajikonventioita tietoisesti korostaakseen genrejen välistä konfliktia. Lajiprosessien evoluutiossa on väistämätöntä, että lajit sekoittuvat keskenään. (Intertekstuaalisuudesta lisää elokuvan Australia oppimateriaalissa). 
 
Lajien sekoituksesta Altmanin mukaan kertovat: 
a. genreä koskevat populaarikäsitykset keskittyvät yhteen tai kahteen luonteenomaiseen ja helposti tunnistettavaan piirteeseen, mistä syystä lajivihjeen antamiseen riittää vähäinenkin aines; 
b. elokuva voidaan paikantaa tiettyyn genreen, vaikka se ei koko kestoltaan noudattaisikaan tämän genren logiikkaa; 
c. genrejä voidaan sekoittaa ilman suuria sekaannuksia, sillä ne nojautuvat erityyppisiin elementteihin (juoniainekseen, teemoihin, kuviin, tyyliin, sävyyn jne.); 
d. tietyt kohtaukset ja motiivit (kuten kaiken voittavaa rakkautta kuvaava loppusyleily), jotka ovat yhteisiä monille genreille (westernille, musikaalille, nyyhkyleffalle, romanttiselle komedialle jne.), voivat vahvistaa usean eri lajin vastaanottoa. 
 
Monet elokuvan lajityypit pohjautuvat Hollywoodin varhaiseen elokuvatuotantoon. Kuten Juha Herkman toteaa, Hollywoodin viihdetuotanto on maailmanlaajuisesti kaikkein näkyvin ja tunnetuin audiovisuaalinen muoto. "Paitsi että se on laajimmin levinnyt, myös sen genrekonventiot ja kerrontatavat ovat vaikuttaneet suuresti paikallisiin tuotantoihin eri puolilla maailmaa." (Herkman, Audiovisuaalinen mediakulttuuri.)   
 
Varhaisen trillerin tai jännityselokuvan kehitystä ei toki voida pitää yksin Hollywoodin ansiona. Päinvastoin, unelmakaupunki oli vuosina 1930 -1945 kansainvälinen sulatusuuni, joka oli ahmaissut sisäänsä kiinnostavia tekijöitä eri puolilta Eurooppaa, ja nämä kaikki vaikuttivat osaltaan elokuvan tulevaisuuteen. Muun muassa saksalainen ekspressionismi toi omia vaikutteita moneen syntyvään lajityyppiin; jännitys- ja kauhuelokuvaan ja film noiriin. Saksalainen Fritz Lang teki kotimaassaan trillerimäisen ja film noiria hehkuvan rikoselokuvan M – kaupunki etsii murhaajaa (1931); Alfred 
Hitchcock teki tahollaan Englannissa erinomaisia trillereitä – varhaisen äänielokuvan syntyessä Puhtauden lunnaat (Blackmail 1929) ja Epäiltynä murhasta (Murder!, 1930) – ennen kuin päätyi elokuvan unelmakaupunkiin 1940-luvun alussa.  
 
Reunahuomatuksia lajista
 
Jännityksen mestari Alfred Hitchcock (1899-1980) kehitti kotimaassaan Englannissa omaperäisen poliittisen trillerin lajin, jota hän jatkoi heti Hollywoodissa elokuvassaan Ulkomaankirjeenvaihtaja (1940). Samana vuonna hän teki myös ihastuttavan ja jännittävän Rebekkan (1940), joka yhdistää draamaa, mysteeriä, romanssia ja trilleriä. Mestarin elokuvia ei voi koskaan luonnehtia yksioikoisiksi tai yksiulotteisiksi – syvien teemojen lisäksi ne sisältävät myös huumoria, välillä varsin makaaberiakin, romantiikkaa ja kauhua.
 
Puhtaasta elokuvasta pakkomielteisesti haaveilevan Hitchcockin teokset eivät ole "pelkkiä" jännityselokuvia. Hitchcock tutkii moraalisissa kudoksissaan kriittisesti yhteiskuntaa ja kulttuurin ahdistavuutta.  
 
Sairaalamaailmaan sijoittuva Blackout käsittelee sekin moraalisia valintoja – sekä yksilön että yhteisön näkökulmasta. Trilleri nostaa esiin tärkeitä yhteiskunnallisia teemoja ja kohdistaa ajankohtaista kritiikkiä yhteiskunnalliseen välinpitämättömyyteen ja nykyisiin säästötoimiin ihmishenkien kustannuksella.  
 
Suomessa trilleri ei ole yleinen, mutta erityisesti sotavuosina tehtiin runsaan komediatuotannon ohella myös vakoilujännäreitä. Matti Kassilan Komisario 
Palmu erehtyy (1960) on puolestaan hieno, komediallisesti värittynyt dekkarielokuva, jota voidaan pitää myös puhdasverisenä trillerinä. Kassila käyttää loistavasti trillerin kerrontatapoja hyväkseen, parhaimmillaan liikkuva kamera ja musiikin tarkka käyttö tuovat mieleen Hitchcockin elokuvataiteen. 
 
TEHTÄVÄ:
Kirjoittakaa trillerin määritelmä. Millainen elokuvalaji trilleri on? Millaisia keinoja trillerissä käytetään? Listatkaa elokuvia, jotka määritellään trillereiksi ja/tai jotka itse määrittelisit trillereiksi.