keyboard_arrow_up
menu
SV | EN | RU
SV | EN | RU

 

1. Millaisia mielikuvia teillä on 1960-luvun opiskelijalevottomuuksista?  Mistä opiskelijoiden protestiliikehdintä 1960-luvun lopulla johtui? 
 
2. Miksi Suomessa ei koettu samanlaisia opiskelijalevottomuuksia? 
 
Saksa: 1960-luvun loppuvuosina opiskelijaprotestit olivat muuttuneet vakaviksi kaikkialla Euroopassa. Länsi-Saksassa tilanne riistäytyi käsistä kesäkuun 2. päivänä vuonna 1967, jolloin sadat opiskelijat osoittivat mieltään maassa vieraillutta Iranin shaahia vastaan. Shaahia pidettiin ihmisoikeuksia polkevana diktaattorina. Mielenosoitus yltyi mellakaksi, kun paikalla olleet Iranin tiedustelupalvelun agentit kävivät käsiksi mielenosoittajiin. Mellakan keskellä siviiliasuinen poliisi ampui 26-vuotiaan aktivisti Benno Ohnesorgin. 
 
Nuorten ja opiskelijoiden keskuudessa Ohnesrogin kuolemasta syytettiin Länsi-Saksan fasistisena koettua valtiota. Protestimielialalla oli monia syitä. Vietnamin sotaa ja länsimaiden imperialistisena koettua politiikkaa vastustettiin yleisesti. Monet nuoret näkivät Länsi-Saksan yhä fasistisena valtiona. Mielipiteitä vahvisti tieto siitä, että monet natsirikolliset olivat jääneet rangaistuksetta ja olivat yhteiskunnassa vaikutusvaltaisessa asemassa.  
 
Länsi-Saksan politiikka johti kolme puoluetta: sosialidemokraattinen puolue, kristillisdemokraatit ja liberaalit. Opiskelijat katsoivat, että todellisella oppositiolla ei ollut minkäänlaista valtaa. Opiskelijaliikkeen ja vasemmistolaisten kansalaisjärjestöjen piirissä kehittyi niin kutsuttu ulkoparlamentaarinen oppositio (AusserParlamentarische Opposition, APO) 
 
Länsi-Saksassa opiskelijaliikettä johti sosialististen saksalaisten opiskelijaliitto (Sosialistische Deutscher Studentenbund – SDS,) jonka johtohahmo Rudi Dutsche nähtiin usein myös APO:n johtajana. Dutsche oli Ulrike Meinhofin ohella yksi länsisaksalaisen radikalismin näkyvimmistä hahmoista. 
 
Suomi: Suomalainen radikalismi oli Saksan tapahtumiin verrattuna varsin kesyä. Väkivalta oli opiskelijaliikkeen ja järjestöjen toiminnassa mukana lähinnä retoriikkana, jota mielellään viljeltiin julkisissa keskusteluissa ja esiintymisissä. Todelliseen toimintaan väkivalta ei kuulunut oikeastaan lainkaan. 
 
Tunnetuimpia suomalaisia radikaalijärjestöjä oli sadankomitea. Sen juuret olivat pasifistisessa rauhanliikkeessä. Saksan tavoin myös Suomessa sotaan ja asevoimiin liittyi tabuja. Sadankomitea perustettiin vuonna 1963. Se oli ennen kaikkea nuorten akateemisten intellektuellien yhteisö, jonka keskeisiä vaatimuksia oli sodankäynnin kyseenalaistaminen, jossain vaiheessa järjestö jopa vaati yksipuolista aseistariisuntaa. Joitain sadankomitean 
jäsenistä on myöhemmin kohonnut politiikan huippuasemiin. Heitä ovat esimerkiksi Paavo Lipponen ja Tarja Halonen. Sadankomitean keskeisiä toimintakeinoja olivat mielenosoitukset ja rauhantutkimus. Järjestön sanottiinkin jakautuneen tutkijoihin ja marssijoihin. 
 
Myös Suomessa vastustettiin aktiivisesti Vietnamin sotaa. Toisin kuin monissa Natoon kuuluvissa maissa, vain harvat suomalaiset oikeistopoliitikot asettuivat avoimesti tukemaan Yhdysvaltain sotapolitiikkaa. Suomessa toisteltiin ulkopolitiikan yleistä linjaa puoluerajojen yli: Suomi oli puolueeton maa, jolla ei ollut halua puuttua muiden maiden, ei USA:n eikä Neuvostoliiton, riitoihin.
 
Suomessa opiskelijaliikehdintä ei koskaan muuttunut todella radikaaliksi. Toisin kuin Länsi-Saksassa, opiskelijat olivat mukana myös sellaisissa poliittisissa puolueissa, joilla todella oli valtaa yhteiskunnassa. Opiskelijat eivät siis jääneet demokraattisen päätöksenteon ulkopuolelle. Suomen 
valtiojohto oli ulkopoliittisesti varsin neutraali ja yhteiskunnan kehitys myönteistä.
 
Suomalaisen opiskelijaliikkeen merkittäviä tapahtumia:
  • Lapualaisooppera vuonna 1966. 
  • Vanhan valtaus 25.11.1968. 
  • Taistolaisen nuorisoliikkeen perustaminen 3.1.1968 
 
Lähteitä/Lisätietoa: 
Suominen, Tapani: Ehkä teloitamme jonkun – Opiskelijaradikalismi ja vallankumousfiktio 1960- ja 1970 -lukujen Suomessa, Norjassa ja Länsi-Saksassa, Hämeenlinna 1997. 
 
Hansén, Dan & Nordqvist, Jens: Kun punainen armeijakunta iski – Saksalaisterroristit Tukholmassa, Helsinki 2007.