keyboard_arrow_up
menu
SV | EN | RU
SV | EN | RU
MRP Matila Röhr Productions Oy: Riku Isohella

Sisällissodan juuret ovat vuosia ja vuosikymmeniä aikaisemmassa kehityksessä. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa Venäjän valtakuntaan kuulunut Suomen suuriruhtinaskunta teollistui ja väkiluku nousi voimakkaasti. Samalla yhteiskuntaerot kasvoivat nopeasti: harvat vaurastuivat, mutta köyhiä oli yhä enemmän. Heikoimmassa asemassa oli maaseudun työväestö, joka ei omistanut omaa maata, vaan asui vuokratontilla pienessä mökissä tai pahimmillaan toisten nurkissa. Vastaava väestöryhmä oli kaupunkien teollisuustyöväen joukko, joka sekin oli nopeassa kasvussa. Yhteiskunnallisen kehityksen myötä työväestö lähti ajamaan omaa asiaansa. Vuonna 1906 astui voimaan yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, joten eduskuntavaaleissa sekä naiset että työväki saivat äänestää.

Samaan aikaan Venäjän keisarikunta rajoitti voimakkaasti Suomen autonomiaa. Ensimmäisen ja toisen sortokauden aikana (1899–1905 ja 1908–1917) Suomesta lakkautettiin armeija ja viranomaisia, muutettiin lakeja, määrättiin uusia veroja ja tehtiin moninaisia päätöksiä, joilla Suomen erillisasemaa purettiin ja yhdenmukaistettiin toimintoja venäläisten kanssa. Kaikki nämä päätökset tulivat Venäjältä, ja Suomen eduskunta oli niiden edessä voimaton. Tilannetta pahensi entisestään se, että keisari hajotti eduskunnan melkein vuosittain ja määräsi uudet vaalit sekä jätti valmistuneet lait vahvistamatta, joten Suomen oma hallinto- ja lainsäädäntötoiminta oli käytännössä pysähdyksissä ja voimaton. Vuoden 1906 eduskuntauudistuksessa luotu järjestelmä ei voinut toimia, eikä uudella lainsäädännöllä pystytty puuttumaan yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Venäjän sortokaudet synnyttivät aktiivista vastarintaa, joka tähtäsi aseelliseen toimintaan Venäjää vastaan. Etenkin 1900-luvun alkuvuosina aktivistit tekivät poliittisia terroritekoja, yrittivät räjäyttää pommeja ja onnistuivat muutamissa salamurhissa, joista kuuluisin on vuonna 1904 tapahtunut kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin surma. Vuonna 1914 syntyi jääkäriliike, jonka myötä seuraavan parin vuoden aikana noin 1900 miestä lähti Saksaan vapaaehtoiseen sotilaskoulutukseen. Heistä noin 2/3 palasi Suomeen vuonna 1918 ja osallistui sisällissotaan valkoisen Suomen joukoissa. Lopuista esimerkiksi ”punajääkäreiksi” tunnistetut tai epäillyt jäivät tai jätettiin pois matkasta.

Ensimmäinen sortokausi oli päättynyt vuoden 1905 suurlakkoon, jonka aikana niin työväestö kuin porvarillisetkin tahot olivat perustaneet omia järjestyskaartejaan, joiden aika jäi kuitenkin lyhyeksi. Toinen sortokausi päättyi maaliskuun 1917 vallankumoukseen, jossa Venäjän keisari Nikolai II luopui vallasta. Tästä eteenpäin niin Venäjällä kuin Suomessakin elettiin epävakaata aikaa. Kun keisaria ei enää ollut, käynnistyi taistelu vallasta, jota käytiin niin neuvotteluhuoneissa, eduskunnassa kuin kaduillakin. Vuodesta 1914 Suomen talous oli ollut hyvin riippuvainen Venäjän sotatarviketilauksista ja leipäviljatoimituksista, jotka nyt loppuivat ilman ennakkovaroitusta. Tästä seurasi työttömyyttä ja ruuan hinta lähti nopeaan nousuun. Välillä oli lakkoja ja kahakoita, jopa mellakoita, ja punakaarteja ja suojeluskuntia alkoi syntyä kiihtyvällä tahdilla. Sodan syttyessä suojeluskunnissa oli noin 38 000 miestä ja punakaarteissa 25 000-30 000. Useimmilta paikkakunnilta löytyi kumpikin, sillä yhteensä 509 kunnasta 101 oli ilman suojeluskuntaa ja 134 ilman punakaartia.